Kannatan arvokkaan elämän periaatetta. Siitä ovat puhuneet monet filosofit. Jos se omaksuttaisiin yhteiskuntapolitiikan lähtökohdaksi, seuraisi suuria: taloutta korostava näkemys kehityksestä monipuolistuisi, ympäristön huomioon ottaminen päätöksenteossa tulisi todelliseksi, kulttuurin monimuotoisuuden tärkeys oivallettaisiin, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ei tingittäisi, pienuuden logiikkaa ja läheisyyden ekonomiaa arvostettaisiin.

Arvokkaan elämä periaate tarkoittaisi paikkaperustaisuuden vahvistumista; paikallisyhteisöjen kehittymisedellytyksistä huolehdittaisiin niiden omista lähtökohdista. Keskittämisen ja suuruuden logiikan ylivalta murtuisi. Pieniä kuntia, pieniä kouluja ja pieniä kirjastoja pohdittaisiin arvokkaan elämän turvaamisen eikä lyhytnäköisen taloudellisen säästön, kamreerilogiikan ja suuruusideologian katsannoista.

Arvokkaan elämän toteuttaminen mullistaisi myös tavan, jolla kehitystä mitataan. Nykyisin kehityksen mittarina on lähes yksinomaan bruttokansantuote. Se korostaa taloutta. Se ei ota huomioon esimerkiksi talouden ympäristövaikutuksia eikä talouden yhteyttä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Ympäristöä heikentävä ja sosiaalista eriarvoisuutta lisäävä toiminta ovat bruttokansantuotelaskelmissa kehitystä. Arvokkaan elämän yhteiskunnassa kehitystä alettaisiin arvioida monipuolisemmin. Oikeudenmukaisuuden, vaihtelevien paikallisyhteisöjen ja ympäristön huomioon ottavat päätökset ja toimet alkaisivat mitata yhteiskunnan edistystä. Päätöksissä tunnistettaisiin arjen maantiede.

Suomi ei ole nuppineulan pää

Yhteiskunnallisen keskustelun valtavirta ei tunnista Suomen alueellisen organisoitumisen vaihtelevaa maantiedettä. Useimmat keskustelijat asuvat pääkaupunkiseudulla. Heidän tulkintansa Suomesta perustuu kapeaan ja liioiteltuun metropolinäkökulmaan. Sama pätee myös valtamedioiden toimittajiin. He tyytyvät toistamaan pääkaupunkiseudun tutkimuslaitosten ja lobbareiden keskiarvoistavia, Suomen maantiedettä tunnistamattomia katsantoja.

Kansalaisten arki on kuitenkin paikallisyhteisöissä eikä valtapuhunnan keskiarvotodellisuudessa. Suomi ei ole nuppineulan pää, vaan erilaisten paikallisyhteisöjen monimuotoinen mosaiikki. Yritykset käydä keskustelua muusta kuin nuppineulan pään näkökulmasta ovat tuskaannuttavia. Jos esimerkiksi arvovaltaisessa seurassa nostaa kysymyksen maaseudun merkityksestä Suomen kilpailukyvyn tekijänä tai alueellisen keskittymisen seurauksista yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, saa vastaansa hymähdyksiä ja kiusaantuntutta kehonkieltä. Nopeasti palataan tärkeiksi arvioituihin asioihin. Mistä ei osata puhua, siitä vaietaan.

Hajauttaa vai keskittää ?

Suomessa ei keskustella hajautettujen ja keskitettyjen ratkaisujen vaikutuksista aluekehitykseen ja kansalaisten arkeen. Vallalla on sokea usko suuruuden logiikkaan. Siitä seuraa vääjäämättömästi keskittäminen. Kuitenkaan ei ole onnistuttu osoittamaan, että keskittäminen ja suuryksiköt olisivat automaattisesti tehokkaampia. Ratkaisevinta on organisointi. Esimerkiksi energiantuotannossa pienet, uusiutuvia energialähteitä käyttävät voimalat voivat yltää yhdessä suureen volyymiin, jos niiden välille rakennetaan tehokas verkko ja huolehditaan kokonaisuuden hallinnasta.

Hajautetussa yhteiskunnassa ei ole kyse yksittäisistä pienratkaisuista, vaan pienten yksiköiden muodostamista joustavista ja ketteristä yhteistyöasetelmista. Suuruuden ekonomia saavutetaan luottamukseen perustuvalla vuorovaikutuksella. Tällainen alhaalta ylös rakentuva asetelma tukisi myös esimerkiksi paikallisten palveluyritysten syntymistä

Monologien maa, yritysmäinen yhteiskuntapolitiikka

Suomalaiset eivät harrasta dialogia, vaan toisiaan kohtaamattomia monologeja. Ivallisuus, suuriluuloisuus ja kapea-alaisuus ovat suomalaisen keskustelun pyhä kolminaisuus. Erilaiset näkemykset eivät rikasta toisiaan, jokaisella on oma malka silmässä, oivallukset jäävät tekemättä. Sanomisen sisältöä tärkeämpää on kuka sanoo.

Yritysmäisen yhteiskuntapolitiikan seurauksena valtion ja kuntien palvelut ovat etääntymässä kansalaisista. Pieniin paikallisyhteisöihin perustuva kansalaisten maantiede ei ole enää päätöksenteon lähtökohta. Tilalle on tullut tehokkuuta ja taloutta korostava keskittämisen maantiede. Paikallisyhteisöt ovat hätää kärsimässä ja niiden asukkaiden vaikutusmahdollisuudet kaventuvat.

Minulle ei ole selvinnyt, onko menestysmallimme rujoottaminen tietoista vai eivätkö he tiedä, mitä he ovat tekemässä.

Itsenäisyydelle, meille yhdessä

Paikallisen Suomen voimaannuttamat, kirkkaiksi karaistuneet, liittykäämme yhteen. Häätäkäämme keskittämisen aave varjojen valtakuntaan, pimeälle puolelle. Me olemme matkalla valoon, me valon lapset.

Suomi löytää uusia aatteita ja uusia haaveita. Yhä edelleen meidät, suomalaiset, on tehty samasta aineesta kuin unelmamme.Ylpeinä toivotamme toisillemme: “Näille haaveille meissä ja toivollemme. Eläköön itsenäisyys. Eläköön verevien paikallisyhteisöjen Suomi.”

Hannu Katajamäki

Lisää kirjoituksia

 

Blogin kirjoittaja

hannu katajamaki

Itseni ja toivottavasti myös muiden mielen virkistykseksi teen ajankohtaisia huomioita. Kiinnostukseni kohteet ovat monet. Vielä en osaa arvioida, mihin matka johtaa. Tie on avoin ja risteyksiä on paljon. Tämä matkaanlähtö on täynnä lumousta.

Jäin eläkkeelle 1.12.2016 Vaasan yliopiston aluetieteen professuurista. Koulutukseltani olen valtiotieteen tohtori.

- Hannu Katajamäki

Tutustu minuun ›