Aluepolitiikka tarkoittaa yhteiskunnan alueelliseen organisoitumiseen vaikuttavia tietoisia päätöksiä ja toimintatapoja. Aluepolitiikan ideana on omaehtoisten kehitysedellytysten turvaaminen kansalaisille, yrityksille ja paikallisyhteisöille. Aluepolitiikka edistää oikeudenmukaisuutta ja koko yhteiskunnan menestystä.

Aluepolitiikan viimeinen suuri vuosikymmen oli 1980-luku, jolloin myös alue-erot tasoittuivat. Sen jälkeen aluepolitiikka on romahtanut. Tehdään päätöksiä, jotka vaikuttavat syvällisesti yhteiskunnan alueelliseen olemukseen, mutta päätösten ja aluekehityksen välisiä yhteyksiä ei enää haluta tai osata arvioida.

Valtakunnallisia aluekehittämisen ja alueiden käytön tavoitteita määritellään edelleen. Ne ovat kuitenkin päätöksenteossa vailla merkitystä. Maaseutupolitiikka on kutistunut kuriositeetiksi. Kaupunkipolitiikka on haparoivaa. Aluepolitiikasta on tullut ruma sana. Se halutaan leimata siltarumpupolitiikaksi. On juututtu kaupunki-maaseutu kiistelyyn. Torailuun hukkaantuu kohtuuttomasti henkisiä voimavaroja. Poteroitumisen sijaan tarvitaan yhteistä keskustelua Suomen aluekehityksen kokonaisuudesta. Tarvitaan syvähenkistä aluepolitiikkaa.

Hallinnonalat tekevät uudistuksia, joiden perustana on kansalaisten maantieteen sijasta oma mukavuudenhalu ja kritiikitön suuruuden logiikan arvostus. Suunnitteluvastuussa ovat kulloisenkin hallinnonalan sisällön asiantuntijat. He ovat välttämättömiä, mutta harvoin he ovat perehtyneet yhteiskunnan alueellisen organisoitumisen periaatteisiin ja kansalaisten arjen realiteetteihin. Näkökulma on rakenteita ja hallintoa korostava. Uudistusten aluevaikutukset jäävät arvioimatta. Joka kerta päädytään hallintoalueiden ja palveluyksiköiden roimaan suurentamiseen ja erityisesti maaseudun lähipalvelujen heikentämiseen. Pelkään sote-uudistuksen kolmen miljardin säästötavoitteen entisestään kiihdyttävän keskittymiskehitystä.

Suomen menestys on perustunut hajautettuun sivistysmalliin. Sen ytimessä ovat olleet pienet ala- ja yläkoulut, lukiot, ammatilliset oppilaitokset, lähikirjastot ja hajautettu korkeakouluverkko Yritysmäinen yhteiskuntapolitiikka ja hillitön viehtymys suuruuden logikkaan nakertavat kuitenkin Suomen sivistysmallia pala palalta. Alakoulujen lyhytnäköinen lakkauttaminen on arkipäivää, pienten kirjastojen merkitystä paikallisyhteisöissä ei enää tunnisteta. Yliopistot pakotetaan profiloitumaan ja karsimaan ”rönsyjään”, jotka useimmiten ovat humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aloja. Snellmanilainen sivistysjatkumo on katkeamassa.

Kaikki alueet ja kaikki kansalaiset ovat yhtä tärkeitä. On liian uskaliasta ja perusteetonta olettaa, että menestys voi syntyä ainoastaan tietynlaisissa ympäristöissä. Vielä kohtuuttomampaa on luulla, että Suomesta voisi kehittyä suurkaupunkiyhteiskunta. Viisaampaa on ajatella, että menestys voi syntyä monenlaisissa ympäristöissä, paikkojen moninaisuuden kirittämänä.

Myönteisille sattumille on annettava maksimaalinen mahdollisuus. Yllättäville yhdistelmille on annettava tilaa. Monipuolisten edellytysten turvaaminen riittää; jossakin juuri oikeat ihmiset ja asiat kohtaavat. Syntyy uusia oivalluksia, uusia työpaikkoja, uusia sankaritarinoita. Tulevaisuutta eivät ole jähmeän keskitetyt rakenteet ja suuruuden logiikka, vaan omaan kohtaloonsa vaikuttavat vahvat paikallisyhteisöt ja ihmisten kokoinen toivon maantiede. Tämän asetelman vahvistamiseksi tarvitaan syvähenkistä aluepolitiikkaa.

Hannu Katajamäki


Blogin kirjoittaja

hannu katajamaki

Itseni ja toivottavasti myös muiden mielen virkistykseksi teen ajankohtaisia huomioita. Kiinnostukseni kohteet ovat monet. Vielä en osaa arvioida, mihin matka johtaa. Tie on avoin ja risteyksiä on paljon. Tämä matkaanlähtö on täynnä lumousta.

Jäin eläkkeelle 1.12.2016 Vaasan yliopiston aluetieteen professuurista. Koulutukseltani olen valtiotieteen tohtori.

- Hannu Katajamäki

Tutustu minuun ›