Alueellinen keskittymiskehitys kiihtyy. Erityisen hälyttävä on keskusten takaisen Suomen yleistilanne: työpaikat vähenevät, nuoret muuttavat pois ja eläkeläisten osuus väestöstä lisääntyy. Julkisen talouden ahdinko hyytää näkymät entistä ahdistavammiksi. Hyvinvointipalvelut rapautuvat. Uusia yrityksiä ei synny riittävästi. Poismuuttaneilla nuorilla ei ole paluumuuton mahdollisuutta.

Suomessa on 1990 –luvun puolivälistä alkaen sovellettu EU:n ohjelmaperusteista aluekehittämistä. On tehty pinottain strategia-asiakirjoja, perustettu kehittämisyhtiöitä ja toteutettu kymmeniä tuhansia kehittämishankkeita. Rahaa on tähän menessä käytetty miljardeja; tulosten pitäisi näkyä myös väestö-, työpaikka- ja työttömyystilastoissa. Näin ei ole. Syrjäalueilla mennään entistä lohduttomampaan suuntaan.

On aika keskustella aluekehittämisen välineistä. Yhä uskotaan suuriin ohjelmakokonaisuuksiin, vaikka pysyviä tuloksia ei ole tullut. Esittelyteksteissä puhutaan hienoin sanakääntein älykkäästä erikoistumisesta, kumppannuuksista ja synergioista. Arki on toista. On käynnissä kehittämisorganisaatio- ja konsulttikeskeinen projektimyllytys. Toimeliaisuus kestää projektin ajan. Mullistaviksi uskotellut “hyvät käytännöt” sinnittelevät niin kauan kuin rahoitusta riittää. Omille siivilleen nousee mitätön määrä hankkeista. Jatkuvuuden takaa vain uusi projekti, joka näyttää riittävän uudenlaiselta, jotta ”innovatiivisuuden” ehdot täyttyvät.

EU-rahoitteisten hankkeiden idea on hyvä: on mahdollista kehittää uutta ja kun se on hyväksi havaittu, siirtää se vakiintuneeksi kansalliseksi käytännöksi. Tätä kutsutaan alan munkkilatinassa valtavirtaistamiseksi. Valitettavasti Suomessa ei ole osattu tai haluttu valtavirtaistaa.

Hallintomenettelyt ovat elämälle vieraita ja hankkeiden toteuttajia orjuuttavia. Nykykäytäntö suosii ammattimaisia projektimaakareita, jotka osaavat tehdä oikeilta näyttäviä hankehakemuksia. He hallitsevat muodolliset hallintokäytännöt ja osaavat näyttää uskottavan näköisiä tuloksia. Ainoastaan tilastojen karu viesti osoittaa, että todellisia tuloksia on olemattomasti. On aika puhkaista projektikupla.

Vuonna 2010 Aalto -yliopistossa väitteli tohtoriksi eteläpohjalaisen Soinin kunnan entinen elinkeinoasiamies Martti Laasasenaho otsikolla ”Ohjelmakeskeisestä kehittämispolitiikasta yksilökeskeiseen kehittämispolitiikkaan”. Pitkäaikainen työskentely syrjäisen maaseutukunnan elinkeinojen kehittäjänä oli opettanut tekijän näkemään yksilöiden tärkeyden. Raskaat ohjelmalliset välineet eivät kykene tunnistamaan todellisia tarpeita ja mahdollisuuksia. Ilman oikeita yksilöitä kehittämistoimet valuvat hukkaan.

 

Laasasenaho esittelee vahvan teoreettisen ja käytännön aineksen ryydittämän mallin elämänurasopimuksesta. Esimerkiksi kunta voi tehdä yrittäjän tai yrittäjäksi aikovan kanssa elämänurasopimuksen. Sopimus on pitkäjänteinen prosessi, joka tukee yksilöä kehittymään oman asuinkuntansa työnantajaksi. Markkinat voivat olla toisella puolella maapalloa, mutta yritys on paikallinen. Väitöskirja osoittaa, että etäisillekin alueille on löydettävissä juuri niillä yrittämiseen sitoutuvia henkilöitä. Heidän työnsä pitkäjänteiseen tukemiseen olisi järkevää suunnata kehittämisresursseja eikä nykyisenkaltaisiin suuriin hankekokonaisuuksiin ja kehittämiskonsulttien innovaatiohöttöön.

 

Monesti mittavissa ökyhankkeissa suuri muuttuukin pieneksi: tuloksia ei tule. Sen sijaan yksilön yrittämisen pyrkimysten monipuolisesta tukemisesta voikin tulla suurta. Laasasenahon tutkimus on aito tuulahdus tärkeästä. Ehkä asiat eivät olekaan pohjimmiltaan kovin monimutkaisia. On löydettävä oikeat ihmiset ja tuettava heidän pyrkimyksiään. Ei pidä myöskään odottaa tuloksia välittömästi. On oltava kärsivällinen, loputtoman kärsivällinen. Tulokset tulevat, kun jaksetaan olla sitkeitä. Yksilökeskeistä kehittämistä kannattaisi ryhtyä soveltamaan tosissaan. Kustannukset olisivat mitättömiä ja hallinto yksinkertaista verrattuna ylikuntoiseen projektinpyöritykseen, mutta tulokset parhaimmillaan moninkertaisia.

 

Hannu Katajamäki

 

Lähde: Laasasenaho, Martti (2010). Ohjelmakeskeisestä kehittämispolitiikasta yksilökeskeiseen kehittämispolitiikkaan harvaan asutulla maaseudulla: elämänurasopimus kunnan ja kehittäjäyksilön välillä. Helsinki University of Technology. Department of Industrial Engineering and Management. Doctoral Dissertation Series 2010/3.


Blogin kirjoittaja

hannu katajamaki

Itseni ja toivottavasti myös muiden mielen virkistykseksi teen ajankohtaisia huomioita. Kiinnostukseni kohteet ovat monet. Vielä en osaa arvioida, mihin matka johtaa. Tie on avoin ja risteyksiä on paljon. Tämä matkaanlähtö on täynnä lumousta.

Jäin eläkkeelle 1.12.2016 Vaasan yliopiston aluetieteen professuurista. Koulutukseltani olen valtiotieteen tohtori.

- Hannu Katajamäki

Tutustu minuun ›