Suomessa haluttiin pitkään pitää kaupunki ja maaseutu kuntajaotuksella erillään. Ajateltiin, että Lahden jälkeen ei tarvita enää uusia kaupunkeja. Kaupunkeja ympäröivät kunnat olivat keskuskaupungin maalaiskuntia, tyyppiä Iisalmen maalaiskunta.Taajaväkiset maaseudun yhdyskunnat määriteltiin kauppaloiksi. Tyypillinen kauppala oli rautateiden risteykseen syntynyt Seinäjoki. Osasta kauppaloita saattoi tulla niin sanottuja uusia kaupunkeja vuodesta 1959 alkaen.

Merkittävä muutos tapahtui, kun vuoden 1976 kunnallislaissa kauppalat lakkasivat ja niistä tuli kaupunkeja. Suuren kuntauudistuksen kariuduttua tehtiin 1970-luvun alussa kuntaliitoksia, joissa maalaiskunta liittyi keskuskaupunkiiin. Syntyi pienen keskusytimen ja laajojen maaseutualueiden muodostamia uudenlaisia kuntia, joiden maantieteellinen olemus erosi suuresti perinteisistä kaupungeista. Jälkiviisaasti ajatellen niitä olisi voitu virallisesti ryhtyä kutsumaan maaseutukaupungeiksi.

Kaupungin käsite hämärtyi edelleen 1990-luvulla, jolloin kunnat saivat itse ryhtyä päättämään statuksestaan. Tällä tavoin useista puhtaista maaseutukunnista tuli kaupunkeja, koska nimenmuutoksen arvioitiin edistävän kunnan kilpailukykyä.

Lopullisesti tilanne hämärtyi vuonna 2009, jolloin tehtiin kolmisenkymmentä kuntaliitosta. Monilla kaupunkiseuduilla useat ympäröivät maaseutukunnat liittyivät keskuskaupunkiin. Näin tapahtui esimerkiksi Hämeenlinnan, Kouvolan ja Salon seuduilla. Lopputuloksena oli moniaineksisia keskusytimen ja laajojen maaseutualueiden muodostamia kokonaisuuksia, joiden kutsuminen kaupungeiksi perinteisessä mielessä on harhaanjohtavaa. Entistä kipeämmin olisi kaivattu maaseutukaupunki -käsitteen virallistamista.

Hassu kokonaisuus on esimerkiksi Jan Vapaavuoren koolle kutsuma C21 ryhmittymä, johon kuuluvat yli 50 000:nnen asukkaan kaupungit. Asetelma on erittäin epäluonteva, sillä esimekiksi Salo ja Seinäjoki ovat puhtaita maaseutukaupunkeja, joiden luonne on tyystin erilainen kuin vaikkapa Helsingin, Turun, Oulun tai Vaasan. Kun katsoo maaseutukaupunkien edustajia istumassa vanhojen kaupunkien edeskäypien kanssa samassa pöydässä laatimassa kaupunkipoliittisia julistuksia nousee vanhalle aluekehittäjälle mieleen vanha vitsi suntiosta, joka kehaisi kaverilleen: ”Kyllä me papit nauroimme”.

Kaupunkikäsitteen inflaatio on johtanut aluekehittämisen asetelman sumentumiseen. Kaupunki viittaa nykyisin liian erilaisiin maantieteellisiin kokonaisuuksiin. Kaupunki on aluekehittämisen katsannosta tyhjä käsite. Mieluummin soisin puhuttavan paikkaperustaisuudesta ja tasaveroisten paikallisyhteisöjen muodostamasta monimuotoisesta mosaiikista.

Takertuminen vanhakantaiseen poteropuheeseen kaupungeista ja maaseuduista sotkee enemmän kuin selkeyttää; lisäksi syntyy hyödytön ja Suomen maantieteelliseen todellisuuteen sopimaton vastakkainasettelun asetelma. Suomen aluekehittäminen tarvitsee yhtenäistrategian, jonka lähtökohtana on vaihtelevien paikallisyhteisöjen muodostama kokonaisuus. Erillisten kuppikuntien toisiaan kohtaamatomia nokittelustrategioita ei tarvita.

Hannu Katajamäki


Blogin kirjoittaja

hannu katajamaki

Itseni ja toivottavasti myös muiden mielen virkistykseksi teen ajankohtaisia huomioita. Kiinnostukseni kohteet ovat monet. Vielä en osaa arvioida, mihin matka johtaa. Tie on avoin ja risteyksiä on paljon. Tämä matkaanlähtö on täynnä lumousta.

Jäin eläkkeelle 1.12.2016 Vaasan yliopiston aluetieteen professuurista. Koulutukseltani olen valtiotieteen tohtori.

- Hannu Katajamäki

Tutustu minuun ›